Kuka suomalainen runoilija?

Runo

Runoilija

Minä pelkään huoneessani, minä pelkään ikkunaa, ja ihmishahmoja, joita kuin liskoja, matelijoita se seiniin heijastaa.

Haihtuvi nuoruus, niin kuin vierivä virta. Langat, jo harmahat, lyö elon kultainen pirta.

Mikä olen? Tähdenlento Luojan ikuisessa yössä, tomujyvä aavan aineen lakkaamattomassa työssä.

Mikä elo onnellinen Keinuvassa kehtolinnass’! Siellä kiikkuu oravainen Armaan kuusen äitinrinnass’: Metsolan kantele soi!

Maa vieras on, ja kylmä kevät sen. Natalia, sua paleltaa. Niin kaukana on ikäväsi maa.

Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki.

Nyt varjo vain on edessäni elon matka. Ja takanain on tuskan tie, se jot’ en jatka.

Orava on museossa puun sisällä, kuolema kylkiluiden häkissä ihmisen sisällä, eikä elämässä ole muuta tiedettävää. Aurinko laskee, kuvitettu pimeys, lehtivihreä yö metsän kaikissa huoneissa.

Minä olen tutkinut itseni pimeässä ja valossa, vedessä seissyt ja ruohojen keskellä, olen tutkinut itseni eikä minussa ole mitään virhettä, ei muuta kuin että puhun itsekseni kun kukaan ei kuule.

Iltani vankityrmässä alkaa. Paljonko kukkarossani on rahaa iloja varten joita ilta tarjoaa?

Olen uneksinut ihanasti taivaan tähtisen viitan liepeissä, olen herännyt auringon huutoon puutarhani kasteisissa puissa. Mustilta vuorilta juoksee virta, sen erämaatuoksuiset laineet huuhtovat nauraen jäseneni.

Jag längtar till landet som icke är, ty allting som är, är jag trött att begära. Månen berättar mig i silverne runor om landet som icke är.