Kuka suomalainen runoilija? #2

Runo

Runoilija

Valhetta, valhetta, valhetta on kaikki laulut maan. Miksipä vuoren lasisen tänään muistinkaan? Herkkiä, helliä kasvojas hetken katselen. Silmiini hiljaa kohoaa vuori lasinen.

Oi Suomi katso, sinun päiväs koittaa, yön uhka karkoitettu on jo pois. Ja aamun kiuru kirkkaudessa soittaa, kuin itse taivahankansi sois.

Sven Duvas fader var sergeant, avdankad, arm och grå, Var med år åttiåtta ren och var ren gammal då; Nu bodde på sin torva han och fick sitt bröd av den Och hade kring sig nio barn, och yngst bland dem var Sven.

Täällä on tusinoittain nojatuoli-churchillejä chamberlaineja ei lainkaan tulee turvallinen olo jos jostain ilmaantuu nojatuoli-hitler hänet pysäytetään varmasti jo nojatuoli-münchenissä

"Pieni on ihminen, airosta lastu, usko on mahtava, armo on suuri. Höyhen on Herralle helvetinmuuri. Pelkosi vaippa jo riisu ja kääri, kuohujen keskelle tyynesti astu, et sinä uppoa, et sinä kastu. Missä on siintävä sininen ääri, aurinkoaamu ja kuutamoilta, siellä on ties ylösnousemussilta, iäti vihreä Jumalan lehto, sävelen synty ja elämän kehto."

Viel’ elää Ilkan työt, kenties Kauanki, kansan suussa. Hän eli niinkuin Suomen mies Ja kuoli – hirsipuussa. Ol’ Ilkka talonpoika vaan, Siis suur’ ei suvultansa; Mut jaloin poika Suomenmaan Hän oli aikanansa.

Tiilitalojen keskellä hän kirjoitti minulle nimensä kiinalaisin kirjaimin. Vetoavalla hymyllään houkutteli minut porttikäytävään.

Miljoonat ovat kuolleet , Miljoonat ovat uneksineet, Miljoonat ovat ajatellet, kärsineet, riemuinneet, luodakseen Sinut. Hai raateli ruskean miehen – hänen kouransa puristama helmi koristaa armaasi rintaa. Viidakon heinä kasvaa valkoisen miehen luille – mutta kartastostasi on kadonnut valkoinen täplä. Sinun kätesi eivät ole omasi; Ne ovat happojen polttamat kädet laboratoriosta, öljyä tihkuvat kädet konehuoneista, Musteen tahrimat kädet lehtien latomoista.

Och stråla, du klaraste stjärna i skyn, blicka ned på min älskade Nord! Och när du går bort under himmelens bryn, välsigna min fädernejord!

Haavoissaan vain joku hiljaa huokaa: Veljet, vesitilkka tuokaa!

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie. Hänt' ihana enkeli kotihin vie. Niin pitkä on matka, ei kotia näy, vaan ihana enkeli vierellä käy.

Kaikell’ väell’, yhdell’ äänell’, Ynnä yhteen veisatkaam’; Hypät’ mahdam’, kuin me taidam’. Taitavasti tanssikaam’! Jalo juhla – ehk’ on surkia, Opin orjuuden puolest’ – Nuorten seura toivoo aina Opin pitoo iloisest’.